Ja sanois muuten tämäkin ämmä.

Noh. Nyt alkaa jo helpottaa. Kaks juttua kirjoitettu ja niiden välissä seisoin vesisateessa ja yritin kirjoittaa lehtiöön, joka kastui alta aikayksikön. Kamerakin oli melkoisen märkä sen reissun jälkeen. Itse säilyin kastumiselta pukemalla päälle sadetakin ja kumisaappaat.

Nyt sitten onkin enää valtuuston kokous illalla ja se pitää tietenkin saada sellaiseen muotoon, että se seisoo hienosti lehdessä huomenna. Ai, miten niin paljon töitä? No, kaksi vuoroa tulee hoidettua tämän päivän aikana ja se sitten muuten näkyy taas huomenna. Mistään ei tule yhtään mitään, vaikka kuinka yrittäisin. Illan valtuuston jälkeen käyn niin kierroksilla, etten saa nukuttua.

Joskus (lue: aika usein) käy mielessä, miksi ihmeessä haluan tehdä tätä työtä. Varmasti on helpompiakin keinoja hankkia itselleen ja perheelleen elanto. Toisaalta mietin, että taitaisin tulla hulluksi jossain rutiinihommissa. Onhan tässäkin paljon rutiineja, mutta aina myös jotain uutta ja yllättävää. Eikä tosiaankaan yksikään päivä ole toisensa kaltainen.

Mutta niitä töitä vain on oikeastaan aina liikaa. Jos puhelin soi, on lähdettävä. No, ei tokikaan aina, mutta useasti. Olen monesti pakannut puoliuniset lapset autoon ja pyyhältänyt ties minne. Parempi kai kuitenkin ottaa heidät mukaan kuin jättää yksin kotiin. Ja monesti ne reissut on kuitattu sillä, että käytiinpä syömässä taas ihan uudessa paikassa, hehe.