Olen ollut koko viikonlopun töissä enkä kai ole oikein palautunut vieläkään. Töitä pitäisi silti tehdä samoilla tehoilla kuin tähänkin asti.

Huomenna on työhaastattelu toiseen paikkaan. En ole ollenkaan varma, että haluaisin vaihtaa työpaikkaa. Haluaisin vaihtaa alaa, koska jotenkin minusta tuntuu, ettei auta, jos tällä alalla vaihdan työpaikkaa. Vastuu kasvaisi ja palkka nousisi, mutta niilläkään ei ole mitään väliä, koska tiedän jo valmiiksi, etten viihdy.

Työstäni sinällään en edelleenkään valita, mutta näistä uskomattomista tehokkuusvaatimuksista valitan varmaan niin kauan, että lennän pihalle. Olen jankuttanut nyt puoli vuotta, etten varmasti jää uupumislomalle, vaikka mikä olisi. Siis oikeasti. Työnteossa tai jossain siinä työnteon organisaatiossa pitää olla jotain todella pahasti vialla, jos se polttaa työntekijänsä loppuun. Meillä niitä on vaikka kuinka paljon ja minä pyristelen vastaan. Jos suoraan sanon, tekisi mieli heittää hanskat tiskiin ja sanoa, että pitäkää p---kele tunkkinne. Mutta sen verran sisukas olen, että junnaan vastaan niin kauan, että joku edes tajuaa, että näillä sairauslomilla menetetään paljon enemmän kuin sillä, että pidettäisiin meidät kaikki työkykyisinä. NORMAALEILLA työtunneilla.

No. Nyt kun olen taas valittanut ja tehnyt valittamatta koko viikonlopunkin töitä, aion kieltäytyä seuraavat viisi viikonloppua kaikista töistä. Ei kukaan muukaan normaali ihminen joudu päivystää koko aikaa, jota minä teen kuitenkin koko ajan. Haluan, että esimerkiksi tuleva viikonloppu menee niin, ettei minun tarvitse miettiä, kuka hoitaa minun hommani, kun keskityn äitienpäivän viettoon.

Niin. Sellaista elämä on.