Näin esikoiseni tapaa sanoa, kun jokin asia on unohtunut tai hän mokaa jollain tavalla...

Onpas tosiaan vierähtänyt viime kerrasta aikaa. Loma oli ja meni. Töihinpaluu oli sanalla sanoen kamala. En ehtinyt edes käydä sähköpostejani läpi, kun pomo alkoi painaa päälle. Siinä sitten meni kaksi päivää täydellisesti työn touhussa ja viikonloppu päälle lapsen synttäreitä järjestäessä.

Tämä viikko oli hieman rauhallisempi kuin edeltäjänsä, mutta töitä riitti kyllä. Onneksi mukaan mahtui yksi koulutuspäiväkin, jolloin pääsi siis hieman helpommalla kuin yleensä. Eilen väänsin vielä viimeiseen minuuttiin asti ja pelkona oli, etten sittenkään saa kaikkia haluamiani ihmisiä kiinni. Onneksi kuitenkin onni oli puolellani ja pääsin rauhoittumaan pääsiäisen viettoon jo suhteellisen ajoissa.

Enpä tiedä, tylsältä tuntuu tällä hetkellä kuitenkin. Haluaisin vain olla, mutten kestä olemista. Ulkona on kylmä ja lenkille pitäisi lähteä. Lapset katsovat lastenohjelmia ja minä odottelen jonkinlaista innostumista. Vaan ei ole näkynyt. On meillä tarkoituksena tehdä tänään vitsoja, jotta lapset pääsevät virpomaan huomenna. Hmm... Siitä tulikin mieleeni, että pitää huomenna heti aamusta suunnata kauppaan, jotta on, mitä tarjota virpojille, kun he tulevat kerjäämään ovellemme. Taidan kyllä lähteä hyvin ansaitulle lenkille siinä vaiheessa, kun omat tytöt häipyvät omalle kerjuureissulleen.. Heh.

Katsotaan nyt. Nytkin on sellainen tunne, että PITÄISI lähteä kävelylle, että päivä alkaisi kunnolla.

Mistä tämä ainainen levottomuus johtuu??? Inhottaa, kun en osaa olla ilman puhelinta tai sähköpostia. En todellakaan tunne olevani korvaamaton, mutta miksi minusta silti tuntuu siltä, että pitäisi aina olla saatavilla ja sitten taas, jos puhelin ei soi tai piippaa, tunnen olevani turha ihminen... Tästä ei hyvä seuraa, sanokaa minun sanoneen. Heh. No, mutta oikeasti, näinhän se on.