edellisestä kirjoituksesta. Kaikenlaista on tapahtunut...

Ensinnäkin, erosin 11 avioliittovuoden jälkeen. Enkä missään nimessä sano, että se oli helppoa, vaikka päätöksen teinkin minä. Erilleen muuttaminen tapahtui toukokuussa, mutta edelleen tunnen syyllisyyttä ja pahaa oloa, joka päivä.

Toiseksi, yksinäisessä työssäni seinät kaatuvat päälle. En kestä yhtään ystävieni "kannustusta". Aistin heistä kaikista, että heidän mielestään tätä pahaa oloa ja masennusta on jatkunut jo liian pitkään. Tyyli tuntuu olevan, että ota itseäsi niskasta kiinni ja huomaa, miten hyvin asiasi ovat.

En toki väitä, etteivät jotkin asiat olisikin hyvin. Mutta läheskään kaikki eivät ole. Minä en enää ole minä, se entinen tehopakkaus. Minä olen uupunut ja tarpeeton, kun en jaksa samaan malliin kuin ennen. Mikään ei huvita, kaikki tuntuu pahalta ja uuvuttavalta. Olen viallinen, niin tunnen.

Pitäisikö minun panna paha oloni pahvilaatikkoon ja kansi tiukasti kiinni jeesusteipillä? Ja ottaa se paha olo sieltä pois sitten, kun muiden mielestä on aikaa ja voimia sitä käsitellä? Näin minusta tällä hetkellä tuntuu, että pitäisi käyttäytyä. En todellakaan väheksy muiden ongelmia, mutta nämä ovat minun elämäni ongelmia enkä niille mitään jaksa tällä hetkellä tehdä. Yritän koko ajan selvitä päivästä toiseen, joskus tunnista toiseen, joskus vain minuutista toiseen. Ei yhtään auta, että minulle sanotaan, että tee päätös! Mikä päätös?

Minähän tein päätöksen, kun lähdin yhteisestä talostamme, kodistamme ja menin vuokralle hikiseen, likaiseen ja ärsyttävään kaksioon. Näen tyttöjäni joka toinen viikko ja yritän selvitä töistäni ja muista velvollisuuksistani. Eikö siinä ole päätöksiä joka päivälle ihan tarpeeksi. Nytkö sitten pitäisi taas tehdä jokin muutos ja päätös, joka muuttaa elämääni entisestään? Ei minusta ole hakemaan uutta työpaikkaa... Koeaika joka paikassa on vähintään neljä kuukautta, joskus jopa puoli vuotta. Ei siinä sitten olla sairaslomalla, kun on paha olla. Tiedän, että ystäväni tarkoittavat hyvää sanomalla, että sinä olet aikuinen ihminen, jonka täytyy tehdä päätöksiä, mutta apua ja tukea tarvitsisin kovasti. Työyhteisöni ei ole tullut millään tavalla vastaan monen viikon sairausloman jälkeen, vaikka työnjohto apua, muutoksia ja helpotuksia lupasivatkin. Kaikki on ennallaan, ellei peräti pahemmin kuin ennen.

Teen töitä silloin, kun töitä on. Eli suurin piirtein aina. Ensi maanantaina on esimerkiksi työpäivä, joka alkaa klo 8 ja loppuu klo 23. Eikä siinä paljon sanota, etten jaksa. Ei ole muita tekijöitä.

Juu, elämä on. Joskus mukavaa, muttei enää pitkään aikaan.