edellisestä kirjoituksesta. Kaikenlaista on tapahtunut...

Ensinnäkin, erosin 11 avioliittovuoden jälkeen. Enkä missään nimessä sano, että se oli helppoa, vaikka päätöksen teinkin minä. Erilleen muuttaminen tapahtui toukokuussa, mutta edelleen tunnen syyllisyyttä ja pahaa oloa, joka päivä.

Toiseksi, yksinäisessä työssäni seinät kaatuvat päälle. En kestä yhtään ystävieni "kannustusta". Aistin heistä kaikista, että heidän mielestään tätä pahaa oloa ja masennusta on jatkunut jo liian pitkään. Tyyli tuntuu olevan, että ota itseäsi niskasta kiinni ja huomaa, miten hyvin asiasi ovat.

En toki väitä, etteivät jotkin asiat olisikin hyvin. Mutta läheskään kaikki eivät ole. Minä en enää ole minä, se entinen tehopakkaus. Minä olen uupunut ja tarpeeton, kun en jaksa samaan malliin kuin ennen. Mikään ei huvita, kaikki tuntuu pahalta ja uuvuttavalta. Olen viallinen, niin tunnen.

Pitäisikö minun panna paha oloni pahvilaatikkoon ja kansi tiukasti kiinni jeesusteipillä? Ja ottaa se paha olo sieltä pois sitten, kun muiden mielestä on aikaa ja voimia sitä käsitellä? Näin minusta tällä hetkellä tuntuu, että pitäisi käyttäytyä. En todellakaan väheksy muiden ongelmia, mutta nämä ovat minun elämäni ongelmia enkä niille mitään jaksa tällä hetkellä tehdä. Yritän koko ajan selvitä päivästä toiseen, joskus tunnista toiseen, joskus vain minuutista toiseen. Ei yhtään auta, että minulle sanotaan, että tee päätös! Mikä päätös?

Minähän tein päätöksen, kun lähdin yhteisestä talostamme, kodistamme ja menin vuokralle hikiseen, likaiseen ja ärsyttävään kaksioon. Näen tyttöjäni joka toinen viikko ja yritän selvitä töistäni ja muista velvollisuuksistani. Eikö siinä ole päätöksiä joka päivälle ihan tarpeeksi. Nytkö sitten pitäisi taas tehdä jokin muutos ja päätös, joka muuttaa elämääni entisestään? Ei minusta ole hakemaan uutta työpaikkaa... Koeaika joka paikassa on vähintään neljä kuukautta, joskus jopa puoli vuotta. Ei siinä sitten olla sairaslomalla, kun on paha olla. Tiedän, että ystäväni tarkoittavat hyvää sanomalla, että sinä olet aikuinen ihminen, jonka täytyy tehdä päätöksiä, mutta apua ja tukea tarvitsisin kovasti. Työyhteisöni ei ole tullut millään tavalla vastaan monen viikon sairausloman jälkeen, vaikka työnjohto apua, muutoksia ja helpotuksia lupasivatkin. Kaikki on ennallaan, ellei peräti pahemmin kuin ennen.

Teen töitä silloin, kun töitä on. Eli suurin piirtein aina. Ensi maanantaina on esimerkiksi työpäivä, joka alkaa klo 8 ja loppuu klo 23. Eikä siinä paljon sanota, etten jaksa. Ei ole muita tekijöitä.

Juu, elämä on. Joskus mukavaa, muttei enää pitkään aikaan.

On niin hirveä väsy. Oon nyt yli kuukauden jo juonut Beroccaa ja viikon juonut Kräuterblutsaftia, mutta tekisi mieli vaipua talviuneen.

Kaiken lisäksi sataa vettä ja mua ärsyttää. En saa ketään kiinni ja pitäisi kovasti tehdä töitä, mutta olen ihan liian saamaton. Ei oikein vielä voi lähteä syömäänkään, kun on sitten iltapäivästä liian nälkä, jos nyt jo syö masunsa täyteen.

Syömisestä puheen ollen. Olen näin syksyisin koko ajan nälkäinen. Mistähän sekin johtuu? Tekisi mieli syödä koko ajan, eikä mitään ruokaa, vaan herkkuja. Plääh.

Plääh. Plääh. Plääh. Plääh. BLÄÄH.

Niinpä niin, tässä on mennyt taas päiviä ilman kirjoittamista. Siis ilman työkseen kirjoittamista.

Näin viime yönä unta, että olin kirjoittanut kirjan. Ja kustantajana oli Otava. Hohhoijaa, siihen kun joskus pääsiskin. En millään muista, mikä kirjan nimi oli tai mitä se edes käsitteli, mutta kansi oli melkein samanlainen kuin Juha Itkosen Kohti-kirjassa. Ehkäpä se on tullut alitajuntaani, kun eilen keskustelin erään ystäväni kanssa Itkosen kirjoista.

Niin, minun päiväni ovat menneet karhuista kirjoittaen... Heh. Niitä on näillä main nyt näkynyt ja ammuttu aika tavalla. No, kaksi vain, mutta kuitenkin.

Tänään on viimeinen työpäivä tällä viikolla. On ihanaa lähteä mökille ja olla kuin ei olisikaan. Heh, niinpä niin. Eli ruuanlaittoa ja muuta puuhailtavaa tavallista enemmän, mutta myös tavallista enemmän takkatulen ääressä nautiskelua ja omaa rauhaa. Myös metsässä samoilua, toivottavasti ei tule karhuja vastaan.

Juupa juu... Syksyinen sade ja sumu eivät kyllä kauheasti iloa lisää!

Hirveä tuska, kun on niin paljon tekemistä, mutten saa mistään kiinni. Maha on kipeä, ilmeisesti omatunto soimaa, vaikkei olisi mitään aihetta. En minä mikään kone ole, joka tekee töitä vuorotta ja levotta. Plääh.

Parasta olisi, etten tänään kauheasti yrittäisi olla tehokas, koska sillä on vain paskainen loppu. Heh.

Ja sanois muuten tämäkin ämmä.

Noh. Nyt alkaa jo helpottaa. Kaks juttua kirjoitettu ja niiden välissä seisoin vesisateessa ja yritin kirjoittaa lehtiöön, joka kastui alta aikayksikön. Kamerakin oli melkoisen märkä sen reissun jälkeen. Itse säilyin kastumiselta pukemalla päälle sadetakin ja kumisaappaat.

Nyt sitten onkin enää valtuuston kokous illalla ja se pitää tietenkin saada sellaiseen muotoon, että se seisoo hienosti lehdessä huomenna. Ai, miten niin paljon töitä? No, kaksi vuoroa tulee hoidettua tämän päivän aikana ja se sitten muuten näkyy taas huomenna. Mistään ei tule yhtään mitään, vaikka kuinka yrittäisin. Illan valtuuston jälkeen käyn niin kierroksilla, etten saa nukuttua.

Joskus (lue: aika usein) käy mielessä, miksi ihmeessä haluan tehdä tätä työtä. Varmasti on helpompiakin keinoja hankkia itselleen ja perheelleen elanto. Toisaalta mietin, että taitaisin tulla hulluksi jossain rutiinihommissa. Onhan tässäkin paljon rutiineja, mutta aina myös jotain uutta ja yllättävää. Eikä tosiaankaan yksikään päivä ole toisensa kaltainen.

Mutta niitä töitä vain on oikeastaan aina liikaa. Jos puhelin soi, on lähdettävä. No, ei tokikaan aina, mutta useasti. Olen monesti pakannut puoliuniset lapset autoon ja pyyhältänyt ties minne. Parempi kai kuitenkin ottaa heidät mukaan kuin jättää yksin kotiin. Ja monesti ne reissut on kuitattu sillä, että käytiinpä syömässä taas ihan uudessa paikassa, hehe.