Vihdoinkin! Vapaapäivä... Tai oikeastaan kaksi sellaista. Lapsilla alkoi eilen hiihtoloma, minä puolestani olen lomalla vasta kolmen viikon kuluttua. Pitäisi varata se kuntoloma, mistä olen haaveillut koko ikäni. Sellaisen minä nimittäin tarvitsen.

Olen mielestäni pärjännyt elämässäni ihan hyvin kaksi viikkoa. Olen tehnyt tarpeeksi töitä, mutta olen myös ollut tarpeeksi kotona. En ole enää heräillyt keskellä yötä itkemään ja miettimään tekemättömiä töitä, vaan olen ollut melko levollinen. Uni on maistunut ja elämä on muutenkin hymyillyt. Minulla on paljon myönteisempi asenne elämään kuin pitkään aikaan.

Kunpa tämä vain jatkuisi. Voisin kuvitella niin, koska aurinko on jo ruvennut piristämään päiviä. Ja aamuisin ei ole enää pilkkopimeää, kun lähden töihin. Nyt voi jo odotella, että päivä valkenee työmatkan aikana. Eli kyllä tämä tästä, nyt ei edes joka päivä tunnu siltä, että pitäisi vaihtaa alaa. Oikeasti, en ole tainnut kahden viikon aikana miettiä alanvaihtoa kuin yhden ainoan kerran.

Mitä tässä voisi oikeastaan sanoa: minulla taitaakin olla ihan mukava elämä. Lapset ovat terveitä, itsekin olen nykyään ihan terve, kun en koko aikaa murehdi. Jaksan ihan hyvin, kun en myrkytä mieltäni tulevan miettimisellä. Elämähän on tässä ja nyt! Onneksi sen silti tajuaa edes aika ajoin...