Ensinnäkin, erosin 11 avioliittovuoden jälkeen. Enkä missään nimessä sano, että se oli helppoa, vaikka päätöksen teinkin minä. Erilleen muuttaminen tapahtui toukokuussa, mutta edelleen tunnen syyllisyyttä ja pahaa oloa, joka päivä.

Toiseksi, yksinäisessä työssäni seinät kaatuvat päälle. En kestä yhtään ystävieni "kannustusta". Aistin heistä kaikista, että heidän mielestään tätä pahaa oloa ja masennusta on jatkunut jo liian pitkään. Tyyli tuntuu olevan, että ota itseäsi niskasta kiinni ja huomaa, miten hyvin asiasi ovat.

En toki väitä, etteivät jotkin asiat olisikin hyvin. Mutta läheskään kaikki eivät ole. Minä en enää ole minä, se entinen tehopakkaus. Minä olen uupunut ja tarpeeton, kun en jaksa samaan malliin kuin ennen. Mikään ei huvita, kaikki tuntuu pahalta ja uuvuttavalta. Olen viallinen, niin tunnen.

Pitäisikö minun panna paha oloni pahvilaatikkoon ja kansi tiukasti kiinni jeesusteipillä? Ja ottaa se paha olo sieltä pois sitten, kun muiden mielestä on aikaa ja voimia sitä käsitellä? Näin minusta tällä hetkellä tuntuu, että pitäisi käyttäytyä. En todellakaan väheksy muiden ongelmia, mutta nämä ovat minun elämäni ongelmia enkä niille mitään jaksa tällä hetkellä tehdä. Yritän koko ajan selvitä päivästä toiseen, joskus tunnista toiseen, joskus vain minuutista toiseen. Ei yhtään auta, että minulle sanotaan, että tee päätös! Mikä päätös?

Minähän tein päätöksen, kun lähdin yhteisestä talostamme, kodistamme ja menin vuokralle hikiseen, likaiseen ja ärsyttävään kaksioon. Näen tyttöjäni joka toinen viikko ja yritän selvitä töistäni ja muista velvollisuuksistani. Eikö siinä ole päätöksiä joka päivälle ihan tarpeeksi. Nytkö sitten pitäisi taas tehdä jokin muutos ja päätös, joka muuttaa elämääni entisestään? Ei minusta ole hakemaan uutta työpaikkaa... Koeaika joka paikassa on vähintään neljä kuukautta, joskus jopa puoli vuotta. Ei siinä sitten olla sairaslomalla, kun on paha olla. Tiedän, että ystäväni tarkoittavat hyvää sanomalla, että sinä olet aikuinen ihminen, jonka täytyy tehdä päätöksiä, mutta apua ja tukea tarvitsisin kovasti. Työyhteisöni ei ole tullut millään tavalla vastaan monen viikon sairausloman jälkeen, vaikka työnjohto apua, muutoksia ja helpotuksia lupasivatkin. Kaikki on ennallaan, ellei peräti pahemmin kuin ennen.

Teen töitä silloin, kun töitä on. Eli suurin piirtein aina. Ensi maanantaina on esimerkiksi työpäivä, joka alkaa klo 8 ja loppuu klo 23. Eikä siinä paljon sanota, etten jaksa. Ei ole muita tekijöitä.

Juu, elämä on. Joskus mukavaa, muttei enää pitkään aikaan.

Kaiken lisäksi sataa vettä ja mua ärsyttää. En saa ketään kiinni ja pitäisi kovasti tehdä töitä, mutta olen ihan liian saamaton. Ei oikein vielä voi lähteä syömäänkään, kun on sitten iltapäivästä liian nälkä, jos nyt jo syö masunsa täyteen.

Syömisestä puheen ollen. Olen näin syksyisin koko ajan nälkäinen. Mistähän sekin johtuu? Tekisi mieli syödä koko ajan, eikä mitään ruokaa, vaan herkkuja. Plääh.

Plääh. Plääh. Plääh. Plääh. BLÄÄH.

Näin viime yönä unta, että olin kirjoittanut kirjan. Ja kustantajana oli Otava. Hohhoijaa, siihen kun joskus pääsiskin. En millään muista, mikä kirjan nimi oli tai mitä se edes käsitteli, mutta kansi oli melkein samanlainen kuin Juha Itkosen Kohti-kirjassa. Ehkäpä se on tullut alitajuntaani, kun eilen keskustelin erään ystäväni kanssa Itkosen kirjoista.

Niin, minun päiväni ovat menneet karhuista kirjoittaen... Heh. Niitä on näillä main nyt näkynyt ja ammuttu aika tavalla. No, kaksi vain, mutta kuitenkin.

Tänään on viimeinen työpäivä tällä viikolla. On ihanaa lähteä mökille ja olla kuin ei olisikaan. Heh, niinpä niin. Eli ruuanlaittoa ja muuta puuhailtavaa tavallista enemmän, mutta myös tavallista enemmän takkatulen ääressä nautiskelua ja omaa rauhaa. Myös metsässä samoilua, toivottavasti ei tule karhuja vastaan.

Hirveä tuska, kun on niin paljon tekemistä, mutten saa mistään kiinni. Maha on kipeä, ilmeisesti omatunto soimaa, vaikkei olisi mitään aihetta. En minä mikään kone ole, joka tekee töitä vuorotta ja levotta. Plääh.

Parasta olisi, etten tänään kauheasti yrittäisi olla tehokas, koska sillä on vain paskainen loppu. Heh.

Noh. Nyt alkaa jo helpottaa. Kaks juttua kirjoitettu ja niiden välissä seisoin vesisateessa ja yritin kirjoittaa lehtiöön, joka kastui alta aikayksikön. Kamerakin oli melkoisen märkä sen reissun jälkeen. Itse säilyin kastumiselta pukemalla päälle sadetakin ja kumisaappaat.

Nyt sitten onkin enää valtuuston kokous illalla ja se pitää tietenkin saada sellaiseen muotoon, että se seisoo hienosti lehdessä huomenna. Ai, miten niin paljon töitä? No, kaksi vuoroa tulee hoidettua tämän päivän aikana ja se sitten muuten näkyy taas huomenna. Mistään ei tule yhtään mitään, vaikka kuinka yrittäisin. Illan valtuuston jälkeen käyn niin kierroksilla, etten saa nukuttua.

Joskus (lue: aika usein) käy mielessä, miksi ihmeessä haluan tehdä tätä työtä. Varmasti on helpompiakin keinoja hankkia itselleen ja perheelleen elanto. Toisaalta mietin, että taitaisin tulla hulluksi jossain rutiinihommissa. Onhan tässäkin paljon rutiineja, mutta aina myös jotain uutta ja yllättävää. Eikä tosiaankaan yksikään päivä ole toisensa kaltainen.

Mutta niitä töitä vain on oikeastaan aina liikaa. Jos puhelin soi, on lähdettävä. No, ei tokikaan aina, mutta useasti. Olen monesti pakannut puoliuniset lapset autoon ja pyyhältänyt ties minne. Parempi kai kuitenkin ottaa heidät mukaan kuin jättää yksin kotiin. Ja monesti ne reissut on kuitattu sillä, että käytiinpä syömässä taas ihan uudessa paikassa, hehe.

On tämä tällaista. Pitää yrittää siis olla tehokas huomenna, ettei vain jäisi paljon tekemistä sunnuntaillekin. Itsestähän se paljon on kiinni. Maanantaina on taas pitkä päivä tiedossa. Olisi niin mukava saada jutut käsistään mahdollisimman nopeasti, etteivät ne jää painamaan ajatuksia.

Nooh. Onneksi edes aurinko paistaa eikä vettäkään sada. Jotain positiivista siis tässäkin päivässä. Jotenkin vain tuntuu siltä, etten ole yhtään jaksanut keskittyä itseeni enkä lapsiini moneen viikkoon. Yhtä menoa ollut koko ajan. Toisaalta tykkään siitä, että on menoa tai edes meininkiä, mutta välillä pitäisi rauhoittua kunnolla.

Luonteeni vain on liian menevä, en kestä liiallista paikallaanoloa. Mutta ei kai meneminenkään saa olla itsetarkoitus? Pitäisi pystyä kuuntelemaan omaa itseään, ennen kuin on liian myöhäistä. Nytkin kävin juuri ostamassa Beroccaa, jotta jaksan taas jatkaa.

Jumppaaminen alkaa näkyä ja tuntua taas kropassa. Eilen vedin kaksi jumppaa ja olin puoli tuntia toisen jumpassa. Yhteensä siis kaksi ja puoli tuntia jumppaa työpäivän päätteeksi, ihan ok olo. Toisaalta jaksan paremmin, kun jumppaan, mutta toisaalta taas turhautuminen ja ärsyyntyminen tuntuvat HETI, jos en saa päivittäistä annostani liikuntaa. Keskiviikon yritin pitää taukoa ja lepoa, mutta niin vain jumppasin dvd:n kannustuksella, kun en jaksanut lähteä minnekään. No, hyvähän tämä. Kunhan muistan syödä, juoda ja levätä riittävästi. Muuten on taas keuhkokuume seuralaisena...

Juu, niitä töitä pitäisi tehdä. Paha vain tehdä, kun kaikki ainekset eivät ole koossa. Voisin kai toki kirjoittaa yhden haastatellun kommentit jo, mutta kun haluan ensin luoda kokonaisuuden, ettei sitten tarvitse karsia (omasta mielestäni) liikaa jo kirjoitettua tekstiä. Ensin haluan siis tietää, mitä aion kirjoittaa. Voihan olla, että toisen haastatellun kommentit ovat mielestäni tärkeämpiä kuin tämän jo haastatellun. Eli ei kannata hätäillä, hehee. Yritänkö vain puolustella sitä, etten ole jutun kimpussa? Oikeasti, en. Ensin pitää kerätä koko aineisto, ennen kuin tekee mitään johtopäätöksiä. Niin. Näin haluan ainakin minä tehdä, en tiedä, mitä muut tekevät.

Nämä maanantait ovat ruvenneet jotenkin toistamaan toisiaan. Kauheasti olisi tekemistä, jos vain joku suostuisi mun jututettavaksi. Pitäisi ehtiä, mutta kuka nyt sitten muutaman tunnin varoitusajalla ehtii minnekään, ei kukaan. Ymmärrettävää. Mutta, olen ottanut sen asenteen, etten vapaapäivinä sovi haastatteluja. Jos olen vapaalla, olen vapaalla. Torstaina en millään enää ehtinyt soittelemaan kenellekään, koska oli omia hommia koko ilta täynnä. Perjantain olin vapaalla enkä jaksanut roikkua yhden puhelun jälkeen enää linjoilla. Vapaa on vapaa ja sillä selvä.

Tänään olenkin sitten sopinut koko loppuviikon työt. Aivan niin kuin se ei olisi työtä. Tälle päivälle ei vain kenellekään sopinut mikään, mutta yritän puhelimessa saada jotain aikaiseksi, jotta työ olisi loppuviikosta helpompaa.

Työt eivät suju, kun kukaan ei suostu vastaamaan kysymyksiini, jotka ovat mielestäni täysin asiallisia. Kertokaa nyt vielä joku, että toimittajat ovat syyllisiä kaikkeen maailman pahuuteen, niin lyön luurin korvaanne. Jos julkisiakaan asioita ei suostuta kertomaan, vaikka niitä pyydetään puhelimitse, kasvokkain ja vielä sähköpostilla ja asiasta muistutetaan noin miljoonatta kertaa eikä sittenkään vielä tapahdu mitään, olisi kuntien viranhaltijoiden ja luottamushenkilöiden aika mennä jollekin kurssille.

Eikä mikään muutu, vaikka kimmastunkin!

Ja kaiken huippu on sitten vielä tulla linjoja pitkin ja huutaa, että niin, niin, te toimittajat kyllä AINA kaivatte niitä negatiivisia asioita, mutta sitten, kun jotain hyvää tapahtuu, ei uutisoida mitään. Aha. Kuinkahan monet sadat kissanristiäiset on tullut istuttua, kirjoitettua muistiinpanoja ja kirjoitettu juttu vielä valmiiksi, vaikka työtunnit ovat paukkuneet yli sallitun 7,5 tuntia päivässä. Ihan vain sen takia, että joku saa pönöttää ja kertoa, kuinka niiiiiiiiiiiiiiin kauhean vaikea on saada vapaaehtoisia toimintaan ja pala pala pala. Tiedetään!!! Uskokaa tai älkää, minullakin on perhe elätettävänä ja lasten harrastustoimintaan osallistuminen vapaa-aikana vie minunkin aikaani ja rahaani, mutta täällä minä istun kuuntelemassa teidän valitusta. Ja sitten te olette vieneet minun aikaani tunnin ja varmasti näette, että teen muistiinpanoja... Mutta viitsitte sitten kuitenkin kieltäytyä lehtijutusta tyyliin "ei minun sanomisiani sinne tarvitse laittaa, ota joku nuorempi". Ja eihän niitä nuorempia löydy, koska kyläyhdistys tai mikä lie pyörii vain ja ainoastaan siksi, että te järjestätte vielä jotain kissanristiäisiä.

Ei millään pahalla kissoja eikä etenkään teitä aktiiveja kohtaan, mutta ketä kiinnostaa seuraavana päivänä tietää, että teillä oli tällainen tapahtuma. Teitä itseänne tietenkin, koska saatte siitä jutun leikekirjaanne. Mutta hei, onko sillä enää mitään merkitystä lehden lukijoille seuraavana päivänä tai pahimmassa tapauksessa viikon kuluttua??

No niin, sainpas sanottua... Olisi varmasti minunkin aiheellista hypätä jonkun muun saappaisiin välillä. Mutta, yritän hoitaa työni kunnolla ja jos minulta vaaditaan sitä, että kysyn kysymyksiä ja vaadin niihin vastauksia, teen sen. Tekin julkisessa työssä olevat, joiden velvollisuus on hoitaa kuntalaistenne asioita ja tiedottaa julkisista asioista, hoitakaa hommanne...

Kiitos.

Sairauslomaa ei saa, koska olen kunnossa. Kuitenkin ainoa lääke, joka tähän kipuun auttaa, on kolmiolääke, jota ei saisi ottaa, jos ajaa autolla. Ja melkoisen olennaisena osana työhöni kuuluu autolla ajaminen. Meinaa mennä hermot. Tai oikeastaan ei meinaa, vaan on mennyt jo.

Miksi vanheneminen tuo mukanaan niin monta mullistusta. Ja tällaisia inhottavia asioita nimenomaan?? En pysy kunnossa, vaikka yritän pitää itsestäni huolta.

No, työt on tehty tältä päivältä ja huominen on enää edessä. Sitten on vapaata, tosin kaikenlaista puuhaa riittää täällä kotonakin.

Töissä pitäisi silti jaksaa olla tehokas, plääh.

Jos tämä jatkuu huomenna, taidan jäädä kotiin. Enää en vedä itseäni siihen samaan jamaan, jossa olin keväällä. Jos vähänkään näyttää huomenna huonolta, olen poissa töistä ja makaan koko päivän.

Jotain positiivistakin kuitenkin, viikonlopun töistä on tullut kiittävää palautetta. Pitkästä aikaa. No, onhan sitä muutenkin tullut, mutta tämä tuntui erityisen hyvältä, koska tiesin itsekin, että ideani ja toteutukseni olivat ihan ensiluokkaisen hyviä. Sitten kun siitä saa kiitoksen pomoltaan, ei voi muuta kuin olla onnellinen. Kunnes tulee taas haukut.

Ja sataa sataa ropisee... Rakeitakin on tullut kymmenen kilometrin päässä. Saakohan tässä pian vaihtaa talvikumit alleen? Nyt on silti vasta syyskuu, ei vielä pitäisi olla näin kylmä eikä etenkään talvinen olo...